Kaldoaivi 2008

Ajomatka

Kaldoaivin valloitukseen lähdettiin Turusta 29.8.2008 klo 20. Matkaan lähtivät Pekka ja Juho Malmi. Ensin siirryttiin Tampereelle, jossa tietoyhteiskunnan vaatimat toiminnot aiheuttivat parin tunnin odottamattoman viiveen. Seuraava pysähdys oli puolilta öin Parkanon Shellillä, jossa juotiin kahvit ja ostettiin matkaevästä. Matka jatkui Vaasan kautta rantatielle. Matkaan tuli aika iso mutka, mutta eipä tarvinnut körötellä rekkojen perässä eikä katsella paljon vastaantulijoiden valoja. Vaasassa on hyvä ohitustie ja siitä eteenpäin oli todella hiljaista öiseen aikaan. Kalajoella pysähdyttiin puoli viiden maissa haukkaamaan pikaiset roskaruuat ja kahvit. Iissä tankattiin ja ostettiin lisää evästä seitsemän maissa. Napapiirin Shellillä juotiin aamukahvit 9:40. Pientä välipalaa haukattiin vielä Ivalossa ja siitä sitten yhtä soittoa Vetsikkoon. Auto jätettiin kohtuullista korvausta vastaan Vetsituvat nimisen mökkikylän pihaan ja varattiin mökki suunnitelluksi paluupäiväksi 8.8.2008 ja sitä seuraavaksi yöksi.

Ensimmäinen päivä

Vaihtaessamme vaelluskamppeita päälle itikat kävivät äkäisesti kiinni ja antoivat pienen varoituksen tulevasta. Rinkat painoivat lähtiessä n. 23 kg ja harkitsin vakavasti Motonetistä heräteostona hankkimani halsterin jättämistä autolle, mutta ihan vitsin vuoksi otin sen kuitenkin mukaan. Liikkeelle lähdettiin T-paidoissa. Ensin Vetsijoen yli maantiesiltaa pitkin ja sitten joen vartta ylös. Jokilaaksossa maasto oli paikoitellen melko vaikeakulkuista, mutta itikat pitivät huolta siitä, että matka eteni. Muutaman kilometrin päässä tiestä oli tekeillä mökki, jota ei ollut kartassa. Ensimmäinen leiri pystytettiin töyräälle, jonka alla Vuoknoljohku laskee Vetsijokeen. Pienen siistimisen ja kunnostuksen jälkeen töyräällä ollut vanha nuotiopaikka kelpasi illanistujaisiin. Vetsijoen vastarannalla hieman leirimme yläpuolella oli mökki, jota ei näy vuoden 2007 ulkoilukartassa. Ilmeisesti siellä asusteli se ainoa ihminen, jonka näimme kymmenpäiväisen vaelluksemme aikana. Ilta kului rattoisasti nuotiolla - olimme jo melkein erämaassa.

Toinen päivä

Nukuimme pitkään ja lähdimme Vuoknoljohkun yläjuoksulle kalaan. Joki osoittautui melko vuolaaksi. Oli mukava yllätys löytää uudenkarhea silta vain sata metriä leirimme yläpuolelta. Ei tarvinnut ryhtyä kahluuhommiin. Saimme muutaman komean tammukan ja pienen lohen. Tiedä, olisiko lohen poikanen pitänyt päästää kasvamaan, mutta ahneus voitti. Palasimme leiriin, teimme vähän sapuskaa ja lähdimme kaakkoon kohti Roavvebogejavria. Bajitluobbalvarrin rinteellä tunsin kantapäässäni ikävää nipistelyä. Kengän riisuminen paljasti peukalon pään kokoisen alueen ilman ihoa. Compeed rakon päälle ja laastariteippi Compeedin päälle. Pelkkä rakkolaastari ei kestä vaelluksella päivää kauempaa, mutta tämä yhdistelmä piti kutinsa vaelluksen loppuun asti. Edes täydellinen kastaminen ei irrottanut hyvin liimaantunutta laastaria. Vaelluksen jälkeen lämpimässä suihkussa systeemin alta paljastui parantunut rakko.

Alunperin oli tarkoitus leiriytyä Roavvebogejavrin länsirannalle, mutta itäpuolelta, missä pieni puro laskee järveen, löytyi parempi leiripaikka. Veren vielä kiertäessä kävelyn jäljiltä suoritimme retken ensimmäisen peseytymisrituaalin hyisessä järvessä. Sitten hikiset kamppeet puroon kivien alle. Nuotiotarpeiksi löytyi runsaasti kuivia koivunoksia ja vähän isompiakin pöllejä. Oli aika herkutella aamun kalasaalis. Tässä kohtaa olisin katunut katkerasti halsterin jättämistä autolle. Sen kanssa kala kypsyy paljon nopeammin kuin nuotiokivillä, varsinkin vähän isommat fileet. Istuskelimme rantapenkan suojissa melko pitkään ja mässäilimme punalihaista.

Kolmas päivä

Joskus aamuyöstä alkoi sataa taukoamatta ja sitä jatkui pitkälle aamuun. Ensimmäistä kertaa vaelluksillamme keittelimme aamukahvit ja puurot absidin alla. Samoin pakkasimme rinkat ensimmäisen kerran sisällä teltassa. Kun kärsivällisesti odottaa, tulee viimein hieman kuivempi hetki teltan pakkaamiseen. Aikaa oli, sillä seuraava etappi oli melko lähellä sijaitseva Bajit Haltejavri. Lähdimme seuraamaan puron vartta ylöspäin. Hetken aikaa seurasimme sähkölinjaa, jonka alla oli jonkin mönkijää suuremman kulkuneuvon ajoura. Kiersimme järven, josta puro saa alkunsa ja suuntasimme kaakkoon kohti satulaa, jossa on paljon pieniä lampia. Kumpuileva maasto tarjosi hieman suojaa hyiseltä tuulelta ja pidimme pienen lepotauon. Loppumatkalla kohti määränpäätä yritimme uskotella itsellemme, että paljakalla loivan mäen kupeessa sijaitseva järvi tarjoaisi hyvän telttapaikan. Turha toivo, mitään suojaa järven yli puhaltavalta hyiseltä tuulelta ei löytynyt eikä edes teltan kokoista kuivaa tasannetta. Rannassa oli pari venettä. Jatkoimme matkaa kohti koillista ja harmittelimme ettemme päässeet testaamaan järven kalaisuutta. Noin kolmen kilometrin päästä löytyi kohtuullisen suojaisa kuiva ja tasainen kenttä pienen puron vierestä. Siinä suojaisessa notkelmassa kotka kivi tervehtimässä meitä pariinkin otteeseen. "Luppopäivä" oli vienyt kaikki voimamme. Emme jaksaneet kalastella emmekä kierrellä ympäristössä. Taisi olla ainoa ilta, jolloin menimme nukkumaan ennen puolta yötä.

Neljäs päivä

Ilma jatkui epävakaana ja viileänä. Lähdimme koilliseen kohti Njuohgarggun koillispuolella sijaitsevia Galpmagaldut-järviä, joiden rannalla oli kartan mukaan metsää. Matka kulki Aitevarrin kautta kohti sähkölinjan tuntumassa olevaa pientä järveä. Teimme järven rannalla tukevan välipalan. Pieni nyppylä antoi vähän suojaa järven yli puhaltavalta hyiseltä tuulelta. Nyppylän takana horisontissa siinteli seuraava kohteemme Njuohgarggun huippu 361,6 m. Ruokaa odotellessa kävin heittämässä vähän lippaa. Arvasihan sen, että sellaisella ilmalla vain jänkis oli syännillään. Sapuskan jälkeen huiputimme Njuohgarggun, joka oli toistaiseksi vaelluksen korkein kohta.

Huipulta tarkkailimme kiikarilla kohteena olevia järviä. Kävi nopeasti ilmi, että kartan lupaama metsä oli joutunut jo aikoja sitten mittarituhon kynsiin. Suunnitelmassa kuitenkin pysyttiin, koska järviä pohjoisessa reunustava, melko jyrkkäpiirteinen, Juovvacopma tarjosi suojaa pohjoistuulelta. Löydettiin hyvä teltanpaikka, mutta ei niitä ylenpalttisesti ollut tarjolla. Kuivuneita katajia ja koivunrunkoja oli riittävästi nuotiopuiksi. Järvestä nousi hetimmiten yksi pienehkö taimen, mutta siihen se jäi vaikka kuinka yritettiin. Tutkittiin karttaa ja huomattiin, että runsaan kilometrin päässä virtasi suossa pieni Luovosvarjohka. Sinne siis kalaa hakemaan. Joki muodosti suolla syviä tummanpuhuvia suvantoja. Sinne vain lippaa ja vartissa oli saatu tammukkaa yhdeksi illaksi.

Sateisen päivän iltana tulen syttyminen ei tuntunut ollenkaan itsestään selvältä. Teimme kuitenkin kivikehän ja raahasimme siihen viereen aika läjän kuolleiden koivujen ja katajien runkoja, joita sitten pilkottiin retkikirveellä. Märän pinnan alta löytyi kuivaa puuta, etenkin katajista, ja tulet syttyivät yllättävän helposti. Sateen välillä tihuttaessa pidettiin yllä tulta ja halstrattiin kalaa. Meni siinä taas yli puolen yön ennenkuin kömmittiin makuupusseihin.

Viides päivä

Sää näytti melko lupaavalta. Tuulta ei juurikaan ja aurinkokin näyttäytyi välillä. Päivän kohde oli Vuobme Galddojavri. Soita välttääksemme kuljimme ensin Uhcaskaidin etelärinnettä ja sitten Luovosvarrin itärinnettä Kalddosjohkan kanjoniin. Odotimme hieman jylhempää muodostelmaa kuin se parin kymmenen metrin korkuinen hiekkatöyräs, joka sieltä tuli vastaan. Kanjonissa nautitun aterian jälkeen matka jatkui kohti Guottetoaivia (Jhtsib Kalddoaivi). Pari kilometriä etenimme marssivauhtia mönkijäuraa pitkin etelään, sitten pienen suon yli kaakkoon Guottetoaivin itärinteelle. Jätimme rinkat n. 340 metriin ja kävimme huipulla (412,1 m).

Suunniteltuun leiripaikkaan, järven koillisnurkkaan, oli matkaa enää runsas kilometri. Kartan lupaamasta koivikosta ei kuitenkaan ollut juuri mitään jäljellä. Länsipuolella oli lehdettämiä, mutta eläviä puita. Järven pohjoispäässä oli pari venettä ja nuotiopaikka. Suuntasimme kuitenkin etelään kohti karttaan merkittyä mustaa neliötä. Kammi sijaitsi hienolla paikalla hiekkatöyräällä, puron suussa, mutta oli lukittu. Jatkoimme hieman eteenpäin ja hyödynsimme vanhoja nuotiopaikkoja. Koko matkan, järven pohjoispäästä kammille, soista rantapenkkaa seurasi tasainen loiva hiekkapohja, joka näytti jatkuvan loputtomiin. Suunnittelimme matkalla pulahtavamme järveen lämpimästä kammista käsin, mutta olisihan se pitänyt arvata, että tönö on lukittu, koska mustan neliön kohdalla ei ollut mitään mainintaa kammista. Loiva hiekkaranta ei herättänyt myöskään toiveita kalansaaliista. Jälkimmäinen pelko osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä noin puolen tunnin kalastelun jälkeen jouduimme toteamaan, että enempää ei ehditä laittamaan ennen nukkumaanmenoa. Viimeinen harri päästettiin takaisin järveen. Meillä oli kolme komeaa harria ja yksi taimen. Iltapalaksi oli tiedossa tuoretta kalaa lettujen täytteeksi. Taimen graavattiin ja halstratuista harreista loput, mitä ei jaksettu syödä laitettiin öljyyn. Seuraavaksi päiväksi oli tiedossa juhlallinen aamupala. Nukkumaan päästiin vasta pikkutunneilla.

Kuudes päivä

Myöhäisen aamupalan jälkeen aurinko jo lämmitti mukavasti, niin että kullankeltainen hiekkapohja sai kunnian toimia peseytymisrituaalin tapahtumapaikkana. Seuraava kohde oli pulmankijoen ranta kaakkoon päin. Reitti kulki Urroaivin kautta. Raahasimme rinkat melko korkealle ja kävimme huiputtamassa vaelluksen korkeimman kohdan (426,3 m). Huipulta oli komea näköala Galddojavrin yli pohjoiseen. Välipalaa oli tarkoitus nauttia huiputuksen jälkeen Askkasjohjavrin rannalla. Ennen huiputusta olimme hetken aikaa hieman hukassa, kun järvi jäi lähes tyystin piiloon Urroaivin itäisen nenän taakse. Huipulta se näkyi paremmin. Järvi oli todella upea, kirkasvetinen ja paikoitellen melko syvä. Kalat tuikkivat keskellä päivää. Olin lähes varma, että tuikkijat olisivat rautuja. Välipalan jälkeen kiersimme koko järven kalastellen. Rautuja ei näkynyt, mutta pari taimenta erehtyi lippaan.

Sinä päivänä oli runsaasti itikoita liikkeellä, jopa Urroaivin huipulla niitä sai hätistellä. Niinpä matka jatkui lyhythihaisissa ripeää vauhtia kohti Pulmankijokea. Suuntasimme kohtaan, jossa vastarannalla näkyy korkeudella 191 m oleva pieni järvi. Siinä meinasi hermo pettää, kun itikat kävivät kimppuun ja ranta oli kartan merkinnöistä poiketen melkoista rämettä. Jätimme rinkat mättäälle, hieman kauemmaksi joesta, ja lähdimme etsimään sopivaa leiripaikkaa hieman etelämpää. Joen ranta jatkui luotaantyöntävänä kosteikkona, mutta sopiva leiripaikka löytyi pienen puron varresta hieman kauempana joesta. Illalla ei jaksettu lähteä kalaan, mutta olihan meillä Askkasjohjavrin taimenet halsteriin. Yöstä tuli reissun kylmin. Ainoa kerta, kun koivunoksille ripustetut kosteat rievut jäätyivät korpuiksi.

Seitsemäs päivä

Herätessämme auringonpaiste oli lämmittänyt ilman reilusti plussan puolelle. Matkaa seuraavaan kohteeseen, Adolfin kammille, olisi vain muutama kilometri. Seurailimme aluksi joen vartta ja kalastelimme siellä täällä. Muutama tammukka ja yksi harri erehtyi lippaan, mutta ne päästettiin takaisin kasvamaan. Lopun matkaa kuljettiin soita kiertäen vähän kauempana joesta. Adolfin kammi löytyi melko pitkällisen kiertelyn jälkeen huomattavasti kauempana järvestä kuin ulkoilukarttaan merkitty neliö. Kansalaisen karttapaikan kartassa kammi on oikeassa paikassa. Kammin lähellä oleva putous kannattaa käydä katsastamassa, vaikka sen olemassaoloa ei ulkoilukartasta voi mitenkään päätellä. Putouksen päältä aukeaa huikea näkymä järvelle. Ylä-Pulmankijärvi muistutti suuresti em. Vuobme Galddojavria, mutta antoi saaliiksi vain ahnaita jänkäkoiria. Niitä päästettiin takaisin lohikalojen kiusaksi kolme kappaletta. Suurin oli pitkälti toista kiloa.

Kammi on kohtalaisen hyvässä kunnossa ja soveltuu hyvin yöpymiseen. Tunnelmaa kyllä latisti kirjava kokoelma haalistuneita muovikasseja, joihin ystävälliset vaeltajat olivat jättäneet itselleen tarpeettomaksi käynyttä roinaa sekä evästä pienille metsän asukeille. Niin teepussit kuin blå bandin keittopussitkin oli järjestelmällisesti järsitty käyttökelvottomiksi. Kuivaneita koivunrunkoja polttopuiksi joutui hakemaan hieman kauempaa. Laitoimme kaminaan tulta, siivosimme vähän ja istuimme iltaa kammissa. Pystytimme kuitenkin teltan, koska emme halunneet heräillä itikoiden ininään tai siimahäntien rapisteluun. Lieneekö syynä kammin tuoma kosketus sivistykseen, että juuri tuona iltana iski ainoan kerran koko retken aikana pieni matkaväsymys.

Kahdeksas päivä

Sää oli edelleen selkeä, mutta ilma oli selvästi edellistä päivää kylmempi. Ennen lähtöä kohotimme hieman laattakiveä, joka oli valahtanut pahasti kammin ikkunan eteen. Seuraava kohde olisi koillisessa Moresveaijohkan kupeessa sijaitseva Bajit Geatkejavri. Reitti kulkee Pulmankijoen yli. Sopiva ylityspaikka löytyi järven puolelta kohdasta, missä joki alkaa. Ylityksestä selvittiin kuivin kalsarein. Pohja oli paikoitellen hieman upottavaa ja meinasi imaista Crocsit jalasta. Samalla, kun puolet vartalosta oli jo kasteltu, ja puolen kilsan rivakka siirtyminen kammilta piti vielä lämpöä yllä, päätettiin suorittaa peseytymisrituaali. Matka jatkui koilliseen, kunnes aivan sattumalta törmäsimme Junkersin hylkyyn, josta oli ollut juttua kammin vihossa. Kansalaisen karttapaikassa hylky on merkitty. Välipalaa nautittiin Gavruljohkan tuntumassa. Tämän jälkeen etenimme pitkin soiden välissä olevaa harjannetta. Kartan lupaama metsä oli sielläkin joutunut mittarituhon uhriksi. Viimeiset kolme kilometriä helppokulkuista loivaa alamäkeä taittui joutuisasti.

Järven eteläkärki lepäsi jyrkkäpiirteisten kumpareitten suojassa. Sieltä löytyi hyvä telttapaikka ja valmis nuotionpohja. Nuotiopaikan vieressä köllötti hetekan runko, jonka päällä oli pressun alla muovilaatikoissa naamiointiverkkoja. Mitäköhän metsästystä paikalla lienee harrastettu. Kiersimme järven rantaa pitkin itäkärkeen etsien vähemmän kultturellia leiripaikkaa. Näimme useita nuotiopaikkoja, mutta ne oliva avoimia luoteistuulelle, joka puhalteli melko viileänä. Päätimme hetekasta huolimatta pystyttää leirin eteläisen lahden pohjukkaan. Kun teltta oli pystytetty, kalastimme ensin vähän kotijärvessä ja lounaan puolella olevassa järvessä ilman merkittävää saalista. Alhaalla Moresveaijohka virtasi rauhallisesti ja leveät suvannot seurasivat toinen toistaan. Sellaiset paikat ovat osoittautuneet otollisiksi kalapaikoiksi, eikä nytkään jouduttu pettymään. Puolessa tunnissa nousi tarpeeksi särvintä iltanuotiolle.

Yhdeksäs päivä

Sää oli selkeä, mutta melko viileä. Edessä olisi Moresveaijohkan ylitys. Niiltä osin, mitä illalla kalasteltiin, ei näyttänyt kovin lupaavalta. Sopiva ylityspaikka löytyi kuitenkin runsaan kilometrin päässä Bajit Geatkejavrin koilliskärjestä. Siitä jatkoimme kohti Roavvevarria. Hilla oli vielä osittain raakaa, mutta aika paljon kypsiä marjoja hävisi parempiin suihin. Välipala nautittiin pienen järven (150,3 m) paikkeilla ennen huiputuksen alkamista. Niillä main näimme ensimmäisen männyn kahdeksaan päivään. Roavvevarrin korkeimmalta huipulta (265 m) oli upeat näkymät ympäröivään erämaahan. Pohjoisessa Pulmankijoki hiekkatöyräineen kiemurteli kohti Isoa Pulmankijärveä. Idässä kohosi muhkea Cuomasvarri (Tsuomasvarri), jonka juurella on pieni autiotupa Sevettijärveltä tulevan reitin kulkijoille. Huipun eteläpuolella, jyrkänteen alla on jättiläisen jalanjälkeä muistuttava lampi.

Vajaat kaksi kilometriä pohjoisempana Luossajohka virtasi syvällä kanjonissa. Joen penkat olivat siinä kohdassa hiekkaperäistä kangasta, jossa kasvoi mäntyjä siellä täällä. Löysimme erinomaisen leiripaikan pieneltä tasanteelta penkan kupeesta. Viimeinen ilta istuskeltiin tervastulilla penkan pehmeään varvikkoon nojaillen, paistettiin lettuja ja nautittiin vähän miestä väkevämpää. Kävimme myös katsastamassa joen suuhun merkitun kylmän kammin. Se ei houkutellut yöpymiseen. Seinät olivat jo osittain romahtaneet, mutta saattaisi se vielä tarjota oivan suojan lumimyrskyn yllättäessä.

Kymmenes päivä

Vaelluksesta oli jäljellä enää siirtyminen asutulle seudulle. Maantielle oli linnuntietä matkaa runsas neljä kilometriä. Ensimmäinen koitos odotti muutaman kymmenen metrin päässä. Luossajohka oli leirimme kohdalla vuolas ja täynnä isoja kivenlohkareita, jotka eivät houkutelleet pomppimaan. Ei houkutellut myöskään rämpiminen Pulmankijoelle muhkuraisia rantoja pitkin. Pienen etsimisen jälkeen löysimme leirin lähistöltä kohdan, josta päsi melko riskittömästi yli kuivin jaloin rinkka selässä. Hyödynsimme tämän ajan säästön kuvailemalla Luossajohkan komeita kuohuja. Kansalaisen karttapaikan mukaan vastarannalla on polku, joka menee Luossavarrin länsipuolitse lähes kylille saakka. Jonkun polun yhytimmekin, mutta koska sellaista ei meidän retkikartassamme ollut, päätimme kulkea loppumatkan vähän ylempänä Luossavarrin rinteellä. Siinä oli taka-ajatuksena yrittää puhelinyhteyttä vuokra-autoilijaan, joka kuskaisi meidät Vetsituville, jossa kämppä ja sauna odottivat kulkijaa. Jossain vaiheessa kenttää näytti olevan yhden tolpan verran ja joku sieltä vastasikin, mutta asiaa ei saatu kunnolla selvitettyä. Jatkoimme matkaa ja pian yhytimme leveäksi tallatun Sevettijärven reitin, joka ohjasi meidät Pulmankijoen ylittävälle sillalle ja sieltä reitistä kertovalle opastaululle. Vaellus oli ohi, mutta taksia jouduttiin odottamaan vielä jonkun aikaa. Utsjoen masto näkyi Ailegasin päällä, mutta se ei auttanut DNA-kortilla varustettua puhelinta. Välillä puhelin löysi hetkeksi jonkun norjalaisen aseman ja niin saatiin taksi tilattua. Taksissa alkoi väsyttää niin, että edes Tenon rantojen katselu ei pystynyt pitämään meitä hereillä.